0

Lukijan mielipide: Kesäpäivä 1960-luvulla

Päiviä kulkee ohitse kovin monenlaisia. On niitä, joita ei välittäisi paljoa muistella. Ja on niitäkin, jotka haluaisi elää uudelleen.
Mutta enimmäkseen niitä aivan tavallisia, joita ei muistella hyvällä eikä pahalla.

Tässä muistelen erästä aivan tavallista arkipäivää, elokuussa vuonna 1966. Onpahan siinä vähän ajankuvaa perheenäidin elämästä.
Sitä vähän väritti oman lapsilaumani lisäksi vieraisilla oleva seitsemänvuotias Aarne. Mieheni serkun poika, isänsä ollessa asioilla. Heidän perheensä asui Ruotsissa, mutta Aarne kyllä puhui hyvää suomea, hauskasti ärrää korostaen.

Hän osoitti suurta kiinnostusta arkisia askareitani kohtaan, joita hän kaupunkikodissaan ei nähnyt.
Ensiksi aamulla separoitiin maito, jota olin käynyt lypsämässä. Yhden lehmän maitoa ei meijeriin laitettu, tuskin oli vielä yhteiskuljetustakaan kylältä.
Separaattori oli mainio keksintö, joka voimakkaasti kierrettäessä erotti kerman täysmaidosta. Kermasta taas kirnuttiin voita, kaikkihan silloin tehtiin kotona.
Poika katseli äärellä, kun laskumaitoämpärissä vaahtokasa kohosi suihkun voimasta, kysyen: ”Onko toi myrrrkyllistä?”. No, eihän se ollut, ja hän jopa maistoikin sitä.
Sitten sitä otettiin toiseen ämpäriin, keitettyjä perunoita survottiin sekaan ja vietiin possulle ruokaa.
Sinä kesänä oli tehty siankarsina ulos pellonreunaan. Nurkassa sadekatos ja rehupesä.
Nälkäinen possu nousi aitaa vasten, poika katseli silmät selällään, ja kysyi: ”Onko toi vaarrrallinen?” Sika laskeutui altaan äärelle, eikä näyttänyt enää yhtään vaaralliselta. Sitä voi vaikka vähän rapsuttaa.

Sitten laitoin pullataikinan. Kun pullat olivat uuniin pantavassa kunnossa, kyseli Aarne: ”Maalaatko sinä ne kohta, äiti aina maalaa ne?” Hyvinhän ne maalatut pullat paistuivat, puulämmitteisessä uunissa. Yhdessä ne kananmunalla maalattiin, ja ilo oli yhteinen, kun niitä syötiin.
Olikin aika lähteä pyykille. Nuorin tyttäreni oli vasta vauva, joten pyykkiä oli aikamoinen nivaska. Sitä oli mukavaa ja hauskaa pestä läheisen lammen rantakalliolla, sadan metrin päässä. Siellä kävi pikkupyykillä myös joskus naapureitten naisväkeä.
Pesin vauvan sideharsovaipat ja ne tuhruisemmat jätin valkenemaan vedenrajaan, auringonpaisteeseen.
Kuinka ollakaan, nuori vieraamme oli pujahtanut takaisin rannalle, ja viskonut siellä olevat vaipat huvikseen niin kauas kuin pieni käsi oli jaksanut.
Saatan kuvitella, miten hauskaa se oli. Pyörittää vauhtia märälle vaipalle, ja nakata se mahdollisimman kauas.

Siispä päiväohjelmamme jatkui veneretkellä. Onneksi katoksen nurkasta löytyi perhoshaka, sellainen pitkä riuku, päässä sepän takoma koukku.
Sillä haroimme mutalammen pohjalta pyykit ylös. Onneksi lampi oli lahdesta hyvin matala.
Tällaista väriä arkipäivääni järjesti nuori Ruotsin vieraani. Enpä usko, että hän tästä mitään muistaa – tiedä häntä? En ole sen koommin häntä tavannut.
Muistan vain iloisen kesäpäivän, joita niitäkin on kiitettävän paljon ollut elämän varrella.

SIRKKA-LIISA SAVIKURKI
Suomenniemi

Käy lataamassa mobiililaitteellesi Länsi-Saimaan Sanomien ilmainen mobiilisovellus. Ohjeet sovelluksen lataamiseen löydät täältä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Viikon kysymys

Pelkäätkö punkkeja?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä